Kun minusta oli tulossa äiti, kertoivat läheiset kaikenlaisia tarinoita äitiydestä. Jokainen omalla tyylillään, ja ne tarinat valmistivat omalla tavallaan minua äidiksi. Mutta kukaan ei tainnut kertoa, että äitiys on ennenkaikkea valtavaa tunteilla elämistä! Olen kuin karhuemo, joka hoitaa poikastaan pitämällä pahat kaukana pesästään. Siltä ainakin välillä tuntuu :)
Ei Jade ainakaan haluaisi olla meidän vauva? :D
Meidän koira on myös alkanut elää melkoisella tunteella. Kuin pahin kapinoiva teini, jolle ei sovi ei yhtään mikään. Ehkä se kuuluu tuohon ikään, tuntuu vaan niin tyhmältä, että koirakin vastustaa ja valvottaa mua! :P Mitähän vielä lisäksi?
Mutta en minä yhtään ihmettele sitä, että tunteet on pinnassa. Onko mitään parempaa maailmassa, kun oma lapsi! Tämä kaikki tunteilu voittaa aikaisemman arjen sata-nolla - aamu lähtee parhaiten käyntiin tyttösen hymyllä, silmät on silloin kuin pikkuiset kuut <3
